Mutta kauneinta kaikki olisi jos joku välittäisi.

Nyt on joulu. Juhla, jota olen rakastanut siitä asti kun olin ihan pieni. Mutta miksi se silti päättyy joka vuosi itkuun? Kyyneleisiin, siihen tukahdutettuun pettymykseen? En koskaan opi, että joululta ei saa odottaa mitään. Koska en saa kuitenkaan valita lahjojani itse. Kuulostan hirveän materialistiselta... Eieiei en ole. Petyn vaan kun en saa sitä mitä haluaisin vaan saan sitä mitä muut luulevat minun haluavan. Olen turhamainen.

Tuntuu taas ettei kukaan välitä. Ei täällä blogimaailmassa eikä muuten. Anteeksi, tiedän että kyllä tätä kai joku lukee. Mutta silti... Haluaisin kommentteja, varmistuksia siitä että blogiani luetaan. Tuntuu niin yksinäiseltä. En saisi valittaa tästä, koska olen huono kommentoimaan muiden kirjoituksia, mutta haluaisin silti että omiani kommentoitaisiin. Ristiriitaistako? Mutta edes pieni varmistus että luet tätä tekstiä juuri nyt?

Tosielämässä kaikki on ihan samoin. Tuntuu että minä yritän pitää kiinni ihmisistä, jotka eivät halua pitää kiinni minusta. Eivät välitä. Mutta en osaa olla ilmankaan, joten roikun, raahaudun, aiheutan vaivaa. Se tuntuu pahalta.

Rosaline

En jaksa. En jaksa. Tänään pitäisi olla 2 koetta ja 2 esseen palautusta. Enkä ole lukenut kumpaankaan kokeeseen enkä tehnyt kumpaakaan esseetä. En jaksa. En vain jaksa tätä joulustressiä, kokeiden kasaantumista, mitään. Kaikki olettavat että olen jo terve, vaikka en ole koskaan ollutkaan. Kaikki toivovat että minä olen se tuki, vaikka en oikeastaan edes pysty itseäni pitämään kasassa. Kaikki kaatuu ja raunioituu, ne kauniit unelmat että tänä jouluna kaikki olisikin hyvin. Entäs, jos ei olekaan?

Tänä iltana suuri Joulukonsertti. En jaksa. Olen ollut pettynyt itseeni ja musiikinopettajaamme koko projektin ajan. En vain jaksaisi kiinnostua tästä. Mutta pakko minun on mennä, olen johtava laulaja ja ykköshuilisti. Tappakaa minut te kaikki. En jaksa olla täällä enää.

Se kaverini, josta kerroin viime postauksessa... Maanantaina hän tuli aivan normaalisti juttelemaan minulle... MITÄ? Eikö hän tajua, että se sattui, että sen takia kaksi uutta nauhaa polvessa. En jaksanut alkaa väittelemään tai sanomaan vastaan, antaa olla kaverini jos haluaa... Mutta olisi saanut pyytää edes anteeksi.

Haluaisin vain pois, tai sitten Rakkaan syliin. Mutta pois edes täältä.

En keksi otsikkoa joka kuvaisi tarpeeksi sitä mitä nyt tunnen. Tunnen liikaa mutta samalla liian vähän, toivoisin tuntevani iloa enemmän ja vähemmän sitä tunnetta mikä puristaa rintakehän kasaan ja saa kylkiluut katkeilemaan naksahtaen. En ollut koulussa tänään (tältä syksyltä yli 70 poissaolotuntia koulusta) koska aamulla tunsin päänsäryn vaan kasvavan. En ole tosin ollut kuukauteen hetkeäkään ilman sitä, mutta tänään se vaan oli pahempi.

Tänään tuntuu kaikki taas pahemmalta kuin aikoihin. Itkin aamulla, kun eräs ihminen soitti ja haukkui minut pystyyn, kun en vain kyennyt menemään kouluun. Sain paniikkikohtauksen. Hän ilmoitti että häntä kyllästyttää ja löi luurin korvaan. Miksi minä en saisi olla heikko, miksi en saisi tehdä niinkuin teen? Hän tietää minun masennuksestani, vaikeista päivistäni ja huonosta stressinsietokyvystä. Luulin että edes hän ymmärtäisi. Mutta ei, liikaa vaadittu. Itkin tunnin sohvalla, puhuin puhelimessa tyttöystäväni, Rakkaani kanssa, tekstasin ja panikoin. Miksi sitä ei vaan ymmärretä, että en ole terve, että en jaksa niinkuin muut?

Palasin Rakkaan kanssa yhteen. ne 1,5kk jonka olimme ja elimme erossa, oli elämäni pisimmät 1,5kk. Toivon että tämä kestäisi. Koska jos tämä kestää, kestän minäkin.

Rosaline

Joten piirsin teille jotain mikä kuvaa minun elämääni nyt. Parempi versio tulossa kun saan skannerin käyttöön.

Niin, siinäpä se...

Rosaline